Minun elämäni

Seitinohut elämänlanka.

Silloin tällöin tulee hetkiä, kun sitä alkaa ajattelemaan omaa elämäänsä. Siis se hetki, jossa saa olla kiitollinen siitä, että on ylipäätään olemassa. Hengittää. Olla onnellinen siitä kaikesta, mitä on elämässään saanut kokea ja saa kokea joka päivä. Minulla tuollaiset vahvat ajatukset ovat yleensä ottanut vallan tilanteessa, jossa kokemuksena on ollut ihmisen syntymä tai kuolema. Aivan liian harvoin olen sitä osannut ajatella ihan tavallisena päivänä. Sehän on kai itsestäänselvää, että tässä ollaan ja mennään, synnytään, rakastutaan, tehdään töitä ja kuollaan. Elämänkaari. Mutta eihän mikään ole itsestäänselvää. Vain muutama päivä sitten sain siitä oman kokemuksen.

Se oli ihan tavallinen torstai. Päivässä ei ollut mitään erikoista, illalla lapset menivät nukkumaan ja minä jäin istuskelemaan tietokoneelleni. Yhtäkkiä aloin tuntea ylävatsassa poltetta. Ajattelin, että olikohan päivällä syömäni ruoka ollut liian maustettua vai olinkohan juonut vain liikaa kahvia. Tuntui pieneltä närästykseltä. Muutamassa minuutissa kaikki kuitenkin muuttui. Tuntui kuin itse saatana olisi työntänyt tulikuuman, harvapiikkisen haarukkaansa keskelle kehoani. Kipu meni lopulta niin kovaksi, etten enää pystynyt istumaan, en seisomaan, enkä makaamaan. Olihan närästys. Yritin kaikiin tavoin helpottaa oloani. Ei helpottunut ja vaikka olen juuri se jääräpäinen mies, joka ei ihan helposti lääkäriin lähde, niin olin tilanteessa, jossa sekin alkoi käydä ihan oikeasti mielessä. Mietin kuitenkin, että kyllä se kohta menee ohi. Enhän minä edes niissä kivuissa pystyisi autoa ajamaan.

Tunti kului. Ei mennyt kipu ohi. Yritin herättää lapset, sillä nyt mielessä kävi jo ambulanssikin, koska kipu oli lievästi sanottuna sietämätön. Poikani heräsi ja patisti minua moneen kertaan soittamaan katsellessaan istumistani, kävelemistäni ja makaamistani puhelin kädessä. Enhän minä tietenkään soittanut. Sehän menisi kuitenkin ohi kohta. Tuntuihan se muutenkin jotenkin tyhmältä, että ”pikkuisen” närästyksen takia olisin soittamassa ambulanssia itselleni. No eipä se sitten mennyt ja soitin. Kerroin tilanteesta ja lopulta hätäkeskus jätti minut hetkeksi linjoille kertoakseen ambulanssille tilanteestani. Linjalle palatessaan keskuksen työntekijän ääni oli vakavoitunut. Hän kysyi tuntuuko kipu sydämessä ja käski minun pysyä mahdollisimman liikkumatta. Ei tuntunut sydämessä, vaan alempana enkä minä pystynyt jäämään hetkeksikään paikallani. Oli pakko liikkua.

Aikaisemmin jotenkin ajattelin, että vanhan kotini tuoma kirous oli sieltä muuttamalla rikottu, mutta se taitaa ihan oikeasti olla sukuperintö. Nimittäin kun ulko-ovellani kyyryssä seisoskellen odotin ambulanssin saapumista joka lopulta tiensä luokseni löysikin, niin pihapiirin ainoassa mutkassa tuo liikkuva sairaala päätti nousta pihatien reunakivien päälle ja jäädä siihen mahastaan kiinni. Siinä olikin siis yhtäkkiä samalla pihalla kaksi vatsavaivaista seisomassa. Melkein tuo hetki kaikessa uskomattomuudessaan oli tuoda jo hymyn kasvoilleni, mutta sattui liikaa. Hetken sain siinä katsella, kun tuota jäähallin kokoista kenttäsairaalaa yritettiin nytkytellä irti. Eipä se siitä irronnut ja lopulta minutkin sitten ohjattiin siihen kiven päälle sijoitettuun toimenpidehuoneeseen.

Pienessä hetkessä kuulustelupöytäkirja oli täytelty siinä samalla, kun minusta oli otettu ilmeisesti rasvaprosenttia myöten kaikki mahdolliset testit ja samassa tohinassa kehooni oli ilmestynyt jos jonkinlaista piuhaa, kädet oli ehditty pistellä sieltä täältä erilaisilla neuloilla ja tippapussi sylissäni alkoi tuon liikkuvan sairaalan irroitus. Irtosi lopulta, mutta saman tien pysähdyimme ja yllätyksellisesti ensin yhdet kädet ja heti perään toiset kädet liukuivat housunkauluksesta nivusiini. On myönnettävä, että sillä hetkellä kävi mielessä kertoa, ettei ihan noin tuttavallisen nopeasti koskaan kukaan, tai tässä tapauksesssa ketkään ole sujahtanut nivusiini kiinni. Erilainen kolmen kimppa.

Näin jälkeenpäin ajatellen olisi tuo sutkautus voinut olla parempi, kuin tyhmän tiedonjanoisena kysyä tuon edellämainitun toimenpiteen tarkoitusta. Tästä tarkistuksesta oli nimittäin kiinni se, että kuinka nopeasti kuskin on siitä hetkestä eteenpäin ajettava. Oli siis vahva epäilys siitä, että aorttani on revennyt ja verta valuu vatsaani.

Tässä tapauksessa onneksi niin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, eikä lopulta kaikkien testien ja kuvausten jälkeen mitään muutakaan järkevää syytä kivulleni löytynyt, mutta tuon asian kuultuani on pakko myöntää, että sen kaiken kivun keskellä alkoi ajatusten myrsky. Mitä olen ehtinyt tekemään? Mitä haluaisin vielä tehdä? Miten haluan elää tänään? Entä huomenna? Hetkessä kymmenet päällekkäiset ajatukset myllersi päässäni niin, etten muista matkasta sairaalaan juuri mitään, enkä ole pystynyt tänäänkään vielä niitä ajatuksia täysin pysäyttämään. Aloin miettimään asioita jälleen hieman erilailla. Ja kaiken sen laukaisi lääkärin muistutus siitä, että aortta voi revetä tuosta vaan, yhtäkkiä. Kyllä minä sen itseasiassa jo tiesinkin, sillä olen menettänyt joskus sen myötä ystävän.

Ei tuo pelottavalta vaikuttanut tilanne kuitenkaan tuonut mieleeni mitään kuolemanpelkoa. Enemmänkin se toi isoja ajatuksia kiitollisuudesta ja onnellisuudesta. Isoja ajatuksia siitä, miten jokainen päivä pitäisi elää ja mikä on oikeasti tärkeää. Mihin pitää panostaa enemmän.

Tänään on muuten syntymäpäiväni. On pakko myöntää, etten enää vuosiin ole ollut kovinkaan innostunut vanhenemisestani, mutta tänään se tuntuu jotenkin hyvältä. Onnea mulle 🙂

Että sellainen närästys tällä kertaa…

  •  
  •  
  •  

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.